Joko saa hengittää? Ensimmäinen julkinen taideteokseni on vihdoin seinällä

Asennus tapahtui rapsakan aamuherätyksen jälkeen virkistävässä tihkusateessa. Kun viimeinen teos pultattiin paikoilleen, sen takana oli satoja kilometrejä, kymmeniä käsipareja ja kokonainen koneisto osaamista. Hirmuinen tekninen ongelmavyyhti oli puristettu millintarkaksi varmuudeksi.

Teos näkemisestä ja nähdyksi tulemisesta

Työskentelen Suomenlinnassa, jossa Lasistudio Hytin läheisyydessä toimii avovankila. Vangit ovat osallistuneet linnoituksen muurien kunnostamiseen, ja olen käynyt heidän kanssaan kiinnostavia keskusteluja. Ne ovat saaneet minut ajattelemaan näkyvyyttä, vastuuta, oikeudenmukaisuutta ja sitä, millaisia mahdollisuuksia ihmisillä on rakentaa omaa polkuaan eteenpäin. Samoihin aikoihin näin ilmoituksen poliisiasemalle järjestettävästä taidekilpailusta ja halusin tehdä siihen teoksen.

Läpinäkyvyys käsitteli alkuluonnoksissani sitä, mitä näemme, mikä jää piiloon ja miten kohtaamme toisemme. Minulle lasi on ennen kaikkea näkemisen materiaali. Se paljastaa, mutta samalla se voi vääristää, heijastaa ja rajata näkymää. Se ei ole koskaan aivan niin suoraviivainen kuin ensi silmäyksellä näyttää.

Teoksen muoto syntyi ajatuksesta joen pinnan alla olevista kivistä, jotka kulkevat virtaavan veden halki. Yksi kivi ei vielä vie kovin pitkälle. Polku syntyy kivien välisestä suhteesta. Ajattelen tämän myös vertauskuvana yhteiskunnalle. Yksin ei aina pääse toiselle puolelle. Tarvitaan muita ihmisiä, yhteistyötä ja luottamusta.

Matka valmiiksi

Ensimmäiset piirustukset eivät olleet lopullinen teos, sillä juuri valmistuneella rakennuksella oli omat mielipiteensä. Teos sijaitsee korkealla tiiliseinällä, mikä tarkoitti, että alkuperäinen mittakaava oli yksinkertaisesti liian pieni. Myös käsin valmistettu lasi asettaa omat fyysiset ja tekniset vaatimuksensa, erityisesti silloin, kun sen halutaan kestävän ulkotilassa vuosikymmeniä. Niinpä teos kasvoi. mutta sen sijaan, että olisimme puhaltaneet valtavia yksittäisiä kappaleita, rakensimme suurempia kokonaisuuksia useista lasiosista. Näin saimme pitkäikäisyyden, huollettavuuden ja asennuksen kannalta varmatoimisemman ratkaisun ja samalla sommittelusta tuli kiinnostavampi.

Lasi puhallettiin Kari Alakosken ja Marja Hepo-ahon kanssa Riihimäellä hiekkamuotteihin, joiden avulla syntyivät epäsäännölliset, kivimäiset pinnat. Teosten sivuilla on kirkasta lasia ja etuosissa opaalia lasia. Ratkaisu mahdollistaa kiinnitysrakenteiden piilottamisen ja antaa samalla valolle tilaa leikkiä materiaalissa.

Suurikokoisten käsintehtyjen lasikappaleiden valmistaminen vaatii valmiutta hyväksyä se, että materiaalilla saattaa olla omia suunnitelmiaan. Suupuhallettua lasia näkeekin harvoin ulkoteoksissa.

Arto Hyyryläinen kehitti lasin muotoiluun käytetyt metallimuotit. Ne olivat itsessään lähes veistoksellisia teoksia. Sitten tuli kysymys, jota ei voi julkisessa taiteessa ohittaa: Miten ihmeessä kiinnität herkän lasin tiiliseinään niin, että sen voi odottaa pysyvän siinä vuosikymmeniä?

Näkymätön arkkitehtuuri

Metallikaaren Ossi Törnberg ratkaisi ongelmia, joita en itse ollut vielä edes ymmärtänyt olevan olemassa.

Hän kehitti uuden tavan leikata lasiin kulmikkaat kiinnitysaukot vesileikkurilla. Näin teräksiset vastakappaleet saatiin istumaan lasiin millilleen ja estettiin teosten vähittäinen pyörähtäminen vuosien aikana. Pyöreillä kiinnityksillä kun meinasin alun perin mennä.

Ripustusjärjestelmään tehtiin myös huoltoluukut ja vedenpoistoreiät. Jokaiselle poranreiälle valmistettiin oma metallinen, vesileikattu ja yksilöllisesti numeroitu asennussabluuna, joka oli tehty juuri kyseistä kohtaa varten. Kaikki oli suunniteltu viimeiseen millimetriin.

Kiinnitysjärjestelmä kehittyi työn aikana huomattavasti teknisemmäksi kuin alkuperäisissä luonnoksissa. Ja juuri tästä pidän julkisessa taiteessa: Joskus tekniikka on osa itse taidetta.

Rakennus osallistui myös keskusteluun. Tiiliseinän eri osissa oli erilaiset kantavuudet, eikä kaikkia syvennyksiä voitu käyttää lainkaan. Sommittelu kehittyi siis arkkitehtuurin ehdoilla sen sijaan, että teos olisi vain asetettu rakennuksen päälle.

Sami Lämpsä ja Ossi rakensivat prototyypeille jopa sääsimulaattorin, jossa testattiin rakenteiden kestävyyttä tulevissa sääolosuhteissa sekä erityisesti lumen ja jään vaikutusta. Koska ilmeisesti lasiveistoksen tekeminen ei vielä riitä. Täytyy myös miettiä, mitä Oulun helmikuu aikoo sille tehdä.

Metallirakenteet maalattiin lopulta tiiliseinän sävyyn. Näin sininen lasi pääsee esiin ja kokonaisuus säilyy visuaalisesti rauhallisena.

Matka seinälle

Kuljetus oli jälleen oma pieni logistinen taidonnäytteensä. Lasiteokset kuljetettiin valmiiksi metallirakenteisiin asennettuina ja tukevasti rahtilavoihin pultattuina. Näin suurten lasiteosten liikuttaminen oli huomattavasti turvallisempaa.

Matias kuljetti teokset Keravalta Ouluun ja asensi ne seinälle saakka. SRV porasi ja ankkuroi kiinnikkeet seinään kemiallisesti ja jokainen porauskohta suunniteltiin tarkasti, jotta pora ei osuisi tiiliseinän herkimpiin kohtiin.

Sitten, vihdoin, teokset nousivat kuukulkijan korissa seinälle. Asennussabluunat ohjasivat ne paikoilleen. Ammattilaisten kädet pitivät kokonaisuuden vakaana. Ja sitten sininen kivi toisensa jälkeen napsahti paikalleen. Lopuksi vielä haponkestävästä teräksestä valmistettujen ripustusosien mutterit maalattiin seinän värisiksi. Tässä yksityiskohdassa on jotain hyvin suomalaista: käytetään valtava määrä aikaa näkymättömän teknisen ongelman ratkaisemiseen ja tehdään lopuksi kaikkemme, jotta kukaan ei huomaisi ratkaisua.

Monen käden veistos

Kun Läpinäkyvyys nousi seinälle, en enää voinut aivan rehellisesti kutsua sitä vain "minun teoksekseni". Se on minun taiteellinen työni, kyllä. Mutta se on olemassa valtavan tiedon, käsityötaidon, insinööriosaamisen, kuljetuksen, rakentamisen ja ongelmanratkaisun verkoston ansiosta. Se tuntuu erityisen merkitykselliseltä juuri tämän teoksen kohdalla. Teos kertoo kivistä, jotka muodostavat polun ja sen rakentamisesta tuli konkreettisesti juuri sellainen. Polun rakentaminen ei olisi sujunut yhdeltä ihmiseltä vaan remmiin kuului lasinpuhaltajia, metallityöntekijöitä, insinöörejä, asentajia, rakentajia, kuljettajia, suunnittelijoita, teknikoita ja poikkeuksellisen kärsivällinen työmaatiimi.

SRV:n tiimi työskenteli hämmästyttävän rauhallisesti ja järjestelmällisesti, vaikka Oulun vaakasuora tihkusade teki parhaansa. Täytyy kyllä sanoa, että Juho ja Kimmo kestivät sankarillisen määrän savolaishuumoria. Suosittelen heille palkankorotusta.

Kun viimeinen teos oli asennettu, istuin peräkärryn päälle ja katsoin ylös. Ensimmäistä kertaa ei ollut enää mitään ratkaistavaa. Ainakaan sinä iltapäivänä.

Läpinäkyvyys on nyt osa Oulua.

Jos liikut kaupungissa, käy katsomassa teosta. Katso eri kulmista. Huomaa, mikä tulee näkyviin, mikä katoaa ja miten valo muuttaa teosta. Ja kun etuovi aukeaa niin muista juosta kovasti pakoon. Tämä on sentään poliisiasema.